RON MUECK - NÄYTTELY / EXHIBITION

Mikä saavutus Sara Hildénin taidemuseolta saada Tampereelle Englannissa asuvan Ron Mueckin (s. 1958) kymmenen hyperrealistisen veistoksen näyttely! Erinomainen video perehdyttää Mueckin työskentelytapaan: keskittynyttä, rauhallista, määrätietoista, monivaiheista ja monimutkaista. Mueck tekee veistokset ensin muovailemalla savesta, sitten tekemällä valumuotit ja valamalla työt hartsista. Oma loputtomalta tuntuva työvaihe parille apulaiselle on hiusten, partojen ja ihokarvojen kiinnitys. Työ on käsityömäistä, yksitoikkoistakin. Mutta veistokset ovat mahtavia. Näkemyksen lopputuloksesta on oltava selkeä, muuten ei työhön edes voisi kuvitella ryhtyvänsä. Veistosten mittasuhteet yllättävät. Jotkut ovat jättimäisiä kuten vastasyntynyt lapsi, vanha pariskunta rannalla tai miehen pää. Jotkut ovat minikokoisia kuten nainen lapsi rinnallaan, mies nukkumassa  peittojen kätkössä tai musta nuorukainen haava kyljessään. Aiheena ovat ihmiset kaikkine ryppyineen ja ihohuokosineen (myös yksi valtava nyljetty kana). Kukaan ei katso suoraan suoraan eteensä, ihmiset ovat kuin omissa ajatuksissaan, hiukan sivullisina ja apeina. Kukaan ei hymyile tai naura, mutta tunnelma on kuitenkin tyyni - tällaista elämä nyt vain on.

***************

What an achievement for Sara Hildén Art Museum in Tampere to get an exhibition on ten Ron Mueck's (b. 1958) hyperrealistic works! There is an excellent video demonstrating Mueck's way of working: concentrated, peaceful, orientated, complex and complicated. Mueck makes his sculptures modelling them first with clay, making then the casting molds and finally casting the works with resin. One never-ending separate operation done by the assistants seems to be attaching hairs and beards. Work is handiwork, even monotonous. But the sculptures are awesome. The end result must really be clear, or else you could even imagine to start the work. The dimensions of the sculptures are surprising. Some are gigantic like a newborn child, an old couple on the beach or a man's head. Some are diminutive like a woman with a child on her breast, a man sleeping in the folds of blankets or a black youth with a wound on his side. Subjects are the human beings with all their wrinkles and pores (there is also one huge skinned chicken). No one is looking straight ahead, people seem to be in their own thoughts, a bit outsiders and downhearted. Nobody is laughing or smiling, but the feeling is still  stoic - this is just life.